Wish you were here

Keskiviikkona lähettiin mökille. Parina edellisenä päivänä olin itkeny jonkin verran, alle viikko ennen ku Mikke lätee. Aika mökillä oli ihanaa. Elin hetkessä, ilma oli lämpimämpi ku koko kesänä. Uitiin, saunottiin, käytiin kesäteatterissa, syötiin ulkona, oltiin lähekkäin, golffattiin, nukuttiin vierekkäin. Mitä muuta sitä tarvii?

Surkeeta laatua, mut siellä se mun kulta kelluu

Lauantai iltana, kun palattiin kotiin, iski vähän kurja olo. Mökkiloma oli ohi ja enää pari päivää Mikken lähtöön. Seuraavana aamuna näin Mikken kuitenkin uudestaan. Kolmelta se meni parturiin ja tuli lyhyillä hiuksilla takas. Muutos oli aika iso, muttei kovin paha, ja niit hiuksia oli niin ihana silittää, ne oli hauskat. Ilalla käytiin syömässä ja sen jälkeen mentiin Mikkelle. Makoiltiin pitkään sängyssä ennen nukkumista. Halusin vaan puhua ja olla lähekkäin. Itku tuli taas, kun oli pakko alkaa nukkua. Mikke kieto kädet mun ympäri ja laitto jalan mun jalan yli. Nukahdin sihen turvaan, mut aina vähän väliä heräsin tarkistamaan, ettei Mikke ollu hävinny mihinkää ja hivuttauduin taas vähän lähemmäs.

Aamulla fiilikset oli haikeat. Viimenen aamu yhdessä vähään aikaan. Aamulla käytiin vielä kaupassa ja sitten löhöiltiin hetki lähekkäin. Pian Mikken isä tuli hakemaan mua ja Mikkeä. Alkumatkan pystyttii puhumaan ja olemaan lähekkäin ilman itkua, mutta kun matkaa alko olla alle 20 kilsaa, alko mulla olla jo tippa linssissä.

Saunanraikkaina

Pysäköitiin auto siihen, mihin uudet alokkaat piti jättää ja sitte oli viimesten halien ja pusujen aika. Koitin olla mahdollisimman vahva ja hymyillä kyynelten lomasta, että Mikken viimesin muistikuva musta ois silti ees jollain tavalla onnellinen. Kuivasin kyyneleet, että sain vilkutettua Mikkelle heipat pienessä, vähän uskottavammassa hymyssä.

Lyhkäset hiukset

Mikken isä pyysi mut etupenkille istumaan. Purin huulta koko 75 kilometrin, tunnin kestävän, ajomatkan ajan. Toivoin ettei Mikken isä puhuisi mitään, koska en voisi vastata alkamatta itkeä. Heti parin minuutin ajon jälkeen se kumminki tokasi "Sinne se nyt jäi. Ja me tullaan ens viikonloppuna." Siinä kohtaa meinas kyyneleet alkaa taas valua: niimpä, sinne se nyt jäi ihan oikeasti. Aina välillä kyyneleet nousi silmiin, mut sain itkua pidäteltyä. Kotipihalla, kun sain heipat sanottua ja käänsin selkäni autolle, kyyneleet alkoi virrata. Oisin halunnu haistella Mikken antamaa paitaa, mut nenäkin oli niin tukossa että hyvä kun pystyin hengittämään.

Vika yhtenen matka vähään aikaan, takas tullessa olin jo yksin

Oon nyt selvinny tähän päivään asti, välillä paremmin, välillä huonommin. Hyvinäkin hetkinä tunnen ikävän mahassa ja syvällä rinnassa. Huonoina hetkinä itken silmät päästäni ja haluun vaan nukahtaa ja nukkua kunnes Mikke tulee takasin. Pikkuhiljaa toi ikävä alkaa tuntua kaukasempana, mut silti tunnen sen koko ajan. Välillä ei huvita tehdä mitään, koska ollaan oltu niin paita ja peppu, että ei oo oikeestaan sellasia asioita, mitä voisin tehdä ilman, että ne muistuttaa mua Mikkestä. Tehdään aina kaikki yhdessä. Huomenna onneks pääsen moikkaamaan Mikkeä ja seuraavana viikonloppuna on eka loma :) Mikke, jos luet tän, rakastan sua ❤